Kesän 2016 triathlonsuunnitelmat oli hahmoteltu. Kausi starttasi St. Pöltenissä IM 70.3 kisassa 22. toukokuuta, toinen puolikas Joroisilla heinäkuussa, SM-kisat Himoksella ja Kuopiossa, ehkä Vierumäen olympiamatkan kisa mikäli kisaintoa ja tarmoa riittäisi. Kisaamista rakastan valtavasti ja kisakalenterin suunnitteleminen on aina hieman haastavaa, kun tietää ettei joka kinkereihin ole järkevää osallistua. Onneksi Suomessakin järjestetään nykyisin kisoja, lähes joka viikonloppu, joten valinnanmahdollisuutta löytyy. Triathlonin parissa aika on aina parhaalla tavalla käytetty ja kun sen tekee fiilispohjalta, antaa laji aivan valtavasti hyvää. Kisaan vakavissani, mutten tosissaan – kuitenkin mitalit mielessä. Ja vain Au kelpaa, jos tarkkoja ollaan.
Se mitä tänä vuonna tehtiin valmistautumisen osalta selkeästi erilailla aikaisempiin vuosiin verraten, oli henkinen valmennus. Kuukausi ennen kauden ensimmäistä kisaa, mikä oli myös henkilökohtaisesti ensimmäinen ulkomaankisaani, IM 70.3 St. Pölteniä, kävimme Robson Lindbergin kanssa läpi ajatuksia, kuten mitä tavoitteita minulla oli? Miten treenit olivat sujuneet ja, missä koin kuntoni olevan? Mikä oli kisataktiikkani? Tärkeimmät keskustelunaiheet käytiin kuitenkin kisan aikaisissa ajatuksissa ja tuntemuksista. Avasimme myös keskustelun siitä miten kannustaisin itseäni positiivisen kautta, ei negatiivisen. Tästä aiheesta olimme jutelleet jo aikaisemmin (nyt ne lisäksi kirjattiin myös Robsonin mustaan kirjaan) ja olimme tunnistaneet useimmille naisurheilijoillekin tyypillisen piirteen ankarasta itsensäjohtamisesta. Kaikki tämä ajatustenvaihto oli tarpeellista ja avasi oven siihen ajatusmaailmaan, että tietoisesti päätin opetella uuden tavan ja prosessin, vain koska se ohjaisi paremmin kohti haluttua päämäärää ja tuloksia. Lempeys yhdistettynä lujaan luonteeseen, on tässä valttia. Toki keskustelut toivat myös varmuutta ja itseluottamusta, joita peilasin omiin odotuksiini. Se fakta, että olin työskennellyt satoja ja satoja tunteja kohti tätä kisaa, mutta ei olisi antanut minulle samoja valmiuksia suoriutua, jos en olisi ollut myös henkisesti valmis. Keskusteluja käytiin myös kahta viikkoa ennen kisaa samojen aiheiden ympäriltä, ja lyhyt briiffi vallitsevista tuntemuksista ja mietteistä kisaviikolla ja tietysti – kisa-aamun tsemppisoitto.
Ja. Oikeasti. Yhtäkkiä istuin kisajälkeisellä paluulennolla Wienistä kotiin, mukana karsintapaikka ja poletti Ironman 70.3 MM-kisoihin Sunshine Coastille Australiaan, joka olisi 4. Syyskuuta 2016
Valmentajista olimme Robsonin kanssa puhuneet useaan otteeseen aikaisemminkin, varsinkin niissä tilanteissa, jolloin tuntui että oma tekeminen ei tuottanut tarpeeksi suuria harppauksia eteenpäin tai blogeista, videoista, podcasteistä (joihin Robson käyttää vähintään 12 tuntia valveillaoloajastaan) tms. hankittu tieto ei antanut vastauksia haluttuihin kysymyksiin. Osaksi tietoisesti ja osaksi tiedostamattomilla mutta, näin jälkikäteen tarkasteltuna, oikeilla valinnoilla olimme itsenäisesti ohjanneet treenaamistamme kohti johdonmukaisempaa, nousujohteisempaa ja ammattimaisempaa tapaa. Nyt oli oikea hetki ottaa suuri muutos tähän tekemiseen.
Mitä tapahtui?
Siihen tarvittiin yksi Hintsan kirja ja oikea hetki. Kirjasta löytyy osio, jossa Tommi Pärmäkoski kirjoittaa Vettelin kanssa viettämästään ajasta. Kaiken ydin on kerätä ympärille juuri sinulle parhaat ihmiset, joiden kanssa löydät samat tavoitteet ja kemiat kohtaavat. Sama ajatus oli hautunut Robsonin lippiksenalla jo jonkin aikaa. Kisajärjestelyiden osalta suurimpana tukenani Robson otti haltuun Managerin roolin ja ei tarvittu montaa päivää, vaikkakin useampi keskustelu ja joitakin puhelinsoittoja (joista yksi oli Tommille) ja yllättäen meidän tiimimme oli kasassa. In fact, kolme lajivalmentajaa, konsultti/koordinaattori, fyssari, mentaalicoach ja urheilijatiiminä Mikko Vekkeli, Robson ja minä, eli 8mmSQUAD.
Aloitettiin kartoittamalla tilanne kesäkuun alussa; mitä olin tehnyt talven ja kevään aikana, millä tavalla ja miten harjoittelin. Hauskaahan tässä oli avata omaa fiilispohjaista treenaamista, jota datanrakastajana sai pyöritellä kiitettävissä määrin – samassa tuli läpivalaistua oma johdonmukaisuus ja toisaalta sen puute omassa harjoittelussa. Tässä oli perusta, josta lähdettiin parantamaan laatua ja optimoimaan treeniä. Aikaa olisi vain muutama kuukausi, joten radikaaleihin muutoksiin ei ollut toisaalta mahdollisuutta, toisaalta aikaa.
Ensimmäinen tapaaminen uimavalmentajana toimineen Sebastian Dannbergin kanssa käytiin Kuusijärvellä. Huomattiin selvät kehityskohteet, kuten rennomman uimatavan hakeminen ja oppimani maneerit, jotka uskoimme saavamme korjattua ja karsittua muutaman kuukauden aikana. Tilanne oli hyvä, eikä ollenkaan niin toivoton kuin voisi kuvitella sen faktan perusteella, että uinnin opettelu perustui syksyllä 2013 Robsonin oppeihin ja youtuben saloihin. Huima oppimiskäyrä oli havaittavissa mutta paljon vauhtipotentiaalia on vielä käyttämättä. Teimme Sebastianin kanssa tekniikkakuvauksia altaassa sekä viikottaisen ohjelman lisäksi kävin uimassa useita kertoja myös Sebastianin kanssa, jotta oppisin tuntemaan oikean vauhdin. Lisäksi kehitystä seurattiin uimatestein.
Voimaväännön, vetotreenit ja viikonloppujen pitkät lenkit – niistä koostuivat pyörävalmentaja Kreu Maisniemen laatimat pyörätreenini. Suurin oivallus oli vauhdin hankkiminen intervallitreenillä. Uusi maailma avautui wateista – kiitos Garminin ja seurani SKB:n yhteistyön. Olin pohtinut tehonmittauksen tarpeellisuutta jo aikaisemmin ja parin kuukauden Vector 2 S-testikauden jälkeen, puhun niiden tuoman lisätehon puolesta. Sisäänajaminen ei vielä näin lyhyessä ajassa edes tuonut esiin kaikkea datan analysoinnin hyötyjä. Samaan tapaan kun aloin uinnissa tuntea vauhtini, aloin pyöräillessä tuntea tehoni. Kapasiteetin rajat testattiin anakynnyksellä (anaerobinen tasoni, joka testattiin syksyllä ja keväällä pyörätestillä, sekä keväällä mattotestillä laktaattimittauksin) tehtäviä treenejä pidentämällä treeni toisensa jälkeen. Metodi oli se, mikäli sarjan viimeinen veto tuntunut kuolemalta niin seuraavassa treenissä tehtiin kovempaa ja haettiin suurempia watteja. Muutamassa treenissä hapot hyppäsivät reisiin jo liiankin aikaisin, jolloin ymmärsin oman kapasiteettini rajoja. Kellona minulla oli Garmin forerunner 735XT, pyörässä mittarina Garmin Edge 520, lisäksi Vector 2 S -wattipolkimet ja kaikki näistä laitteista saamani data siirtyi näppärästi puhelimen appsiin analysoitavaksi. Ymmärsin pyöräharjoittelun monipuolisuuden. Erittäin tärkeäksi huomasin ennen treeniä tehtävän ajatustyön siinä, mitä 
harjoitukselta haetaan. Vaikka aikapainetta oli, pyrin ennen jokaista treeniä ymmärtämään sen miten kyseinen treeni parantaisi mahdollisuuksiani tehdä elämäni kisan Australiassa.
Juoksu oli kolmesta lajista haasteellisimmassa tilassa, johtuen jo edellisen kesän aikana ilmenneestä jalkapohjan rasitusvammasta (plantaarifaskiitti), joka ei talven vähäisistä juoksukilometreistä huolimatta ollut parantunut. Juoksuvalmentajana toiminut Joonas Laurila sai kaitsettavakseen tässä mielessä toipilaan. Kilometrejä oli harjoituskaudelle kertynyt ehkä neljännes, mitä kahtena edellisenä vuotena. Lähtötilanne ymmärtäen lähdettiin hakemaan muutaman kuukauden harjoittelulla saavutettavaa nopeutta sekä vauhtikestävyyttä. Huomasin ensimmäisistä viikoista alkaen miten yksipuolista oma harjoitteluni oli juoksun osalta ollut. Ohjelmassa oli paljon intervalleja, aina neljäsatasista kolmenkilometrin vetoihin. Hinattiin vauhteja pikkuhiljaa ylöspäin. Muistin taas tunteen, jota olin juoksutauon aikana kaivannut – se kun pääset kovaa, kroppa toimii ja tunne on kuin lentäisi. Lisäksi löysin seinät, juuri ne tunnetasot kun väsyy ja pää huutaa lopettamaan. Pyörryttää ja oksettaa. Ja juuri nämä havainnot olivat harjoittelun parasta antia, koska silloin tiesi kehittyvänsä. Seuraavan kauden kehityskohde tuleekin olemaan näiden rajojen kestämisessä yhä kauempia aikoja, sekä niiden syntymistä aiheuttavien tekijöiden hinaamista yhä kauemmas – ja tässä uskon potentiaalia olevan vielä rutkasti jäljellä.
Helsingin urheiluhierojien Tuukka Häkkinen tuli myös mukaan tiimiin. Kartoitettiin tilanne, miten kroppani toimi ja oliko akuutteja hoidettavia asioita. Keskityttiin tutkimaan jalkapohjani rasitusvamman tilannetta sekä tehtiin suunnitelma ennaltaehkäisevistä harjoitteista, joita toteutin läpi koko kesän. Osaksi juoksuvalmennuksen, osaksi Tuukan hoidon ja kehonhuollon avulla pystyin tekemään yhä vaativammat treenit ilman rasitusvamman oireita. Toisaalta Tuukka reagoi nopeasti, jos koin tuntemuksia tai kiputiloja kisojen tai treenien jälkeen, availtiin lukkoja selästä ja lantiosta, hierottiin ja ennaltaehkäistiin myös muita piileviä riskejä. Monipuolista, ennaltaehkäisevää ja laajaa kehonhuoltoa ja ylläpitoa. Ja ennen kaikkea, joka kerta Tuukan luota lähtiessäni olin oppinut jotain, sillä Tuukka neuvoi, opetti ja auttoi. Tämä on mielestäni tärkeä aspekti kun miettii miten urheilijan tulee itse tuntea oma kehonsa.
Se, että kolme kuukautta toivat mukanaan voimakkaita fiiliksiä ammattitaitoisten ihmisten kanssa toimimisesta, ja kaikesta siitä kehityksestä jonka omassa tekemisessä näki, niin täytyy myötää että aikamoiset innostuksen liekit paloivat silmissä myös sinä päivänä kun Zipp:n levykiekko ja 808 saapuivat postissa. Tähän saakka olin keskittynyt harjoitteluun (ei siinä etten olisi selaillut nettikaupoista mitä nopeampia aerokypäriä tai virtaviivaisempia tt-pyöriä) enkä ollut tehnyt näin suurta sijoitusta välineistään, mikä minulle tarjottiin kisaan mukaan. Sanotaan, että triathlon on 80-prosenttisesti henkistä – kyllä, varsinkin silloin kun tunnet olevasi hävittäjälentäjä levykiekon pauhatessa 40km tuntivauhdissa.
Ja mitä henkiseen valmennukseen tulee..
..visualisointi. Liikennevalot. Hymy. Penthouse plan. Ei tee arvoa avata asioita lyhyellä kaavalla – Tee kuulette näistä pian lisää kun Robson avaa ajatuksiaan.
Nyt kun kisa on ohi, hämmentyy sitä itsekin kun miettii aikaa taaksepäin. Tammikuussa tänä vuonna mulla ei ollut tietoakaan että olisin seitsemän kuukautta myöhemmin Autraliassa. Tapahtui ihan valtavasti muutamassa kuukaudessa. Toki olen tehnyt paljon lajin eteen, mutta ilman näitä mainitsemiani ihmisiä plus muita taustajoukkoja ja tsemppareita ympärilläni, ei tämä olisi ollut mahdollista. Ei myöskään ihme että kisa aiheutti tyhjän olon ja vasta viikkoja myöhemmin osasin purkaa ajatuksia auki paperille kuluneesta ajasta. Kolme kuukautta elin uskomatonta nousukautta fiiliksessä, pureuduin syvemmälle lajiin kuin koskaan ja opin itsestäni valtavasti.
Ja tämä on vasta alkua !
