Istun lentokoneessa matkalla Nicaraguaan. Meillä on Henriikan kanssa ollut tapana tehdä syksyisin pidempi reissu jonnekin. Kisakauden jälkeen tekee aina mieli surffata, mietiskellä ja juosta jossain aivan muualla kuin Helsinginniemellä.
Post Race Blues?
Tänä vuonna tuli edellisvuosia tarkemmin tarkkailtua tunteita kauden tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen triathlonkauteni, jolloin sain asetettua itselleni selkeän ja sitoutunutta tekemistä vaativan tavoitteen. Iron man blues oli tällä kerralla luonteeltaan enemmän fyysinen kuin henkinen. Muutama päivä Almeren kilpailun jälkeen oli tyhjä olo, mutta ensimmäiset ajatukset seuraavasta kaudesta ilmaantuivat kuitenkin jo kilpailun jälkeen palautumisalueella, ja ne olivat malttamattoman odottavia ja positiivisia.
Tasapainoa?
Amatööreillä triathlon koostuu usein vuoden kestävistä projekteista. Projekti on raskas. Ja raskas varsinkin silloin, kun mahdollisesti valtavat harjoitusmäärät eivät sulaudu muuhun elämään ja toisin päin. Tasapaino järkkyy, jolloin rentous ja ilo katoavat liian usein. Tingitään levosta, ajasta tärkeiden ihmisten kanssa ja tehdään taloudellisia uhrauksia. Näitä uhrauksia on vaikea paikata kilpailun jälkeisellä euforialla. Kilpailun jälkeen tunteet ovat helposti solmussa. Tekisi mieli aloittaa uusi projekti, mutta ensin pitää levätä, viettää aikaa ystävien kanssa ja puntaroida oliko kokemus sen arvoista.
Minulle tuli useasti tänä vuonna mieleen, että miksi treenaaminen tuntuu kokonaisuutena helpolta, vaikka kalenterissa oli treenejä enemmän kuin koskaan. Luulen että vastaus minun kohdallani kysymykseen löytyy jatkuvuuden tunteesta. Priorisoin levon, kokkaamisen ja ystävät vähintään treenitapahtumien tasolle ajankäytössäni. Aika oli löydettävä muualta kuin edellä mainituista tinkimällä. Kun elämä kokonaisuutena toimii ja harjoittelu on luonteva osa sitä, saavutetaan huippusuoritus. Ja tämä ei koske vain urheilullisia suorituksia. Kun tasapaino löytyy, saa harjoittelusta valtavasti energiaa muillekin elämän osa-alueille.
Mistä aika treenaamiselle käytännössä sitten löytyy? Omalla kohdallani tein valintoja työni suhteen siten, että istuminen jäi pois. Tein käytännössä kaiken liikkumisen paikasta toiseen juoksemalla tai pyöräilemällä ja asennoiduin näihin kuten muihinkin harjoituksiin, keskittymällä tekemiseen. Kaikista harjoituksistani yli puolet koostui paikasta A paikkaan B siirtymistä. Lopputulos oli se, että aikaa jäi omille arvoilleni tärkeille asioille riittävästi ja tunsin että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla. Kaikki mitä se sisältää on minua.
Tämä jatkuvuuden tunne lievensi kilpailun jälkeisen henkisen tyhjän olon minimiin. Kilpailu oli huikea kokemus, mutta vain yksi pieni palanen elämässä. Pystyin nauttimaan kilpailun jälkeisestä levosta, suunnittelemaan innostuneena ensi vuoden kilpailukalenteria, ja luottamaan, että pystyn vielä parempaan harjoittelun laatuun ja jopa lisäämään määrää sekä asettamaan tavoitteet taas hiukan korkeammalle.
Treenit ovat taas käynnissä juoksemisen, uinnin, kiipeilyn, mailapelien, lumilautailun, surfauksen ynnä muiden puuhastelujen muodossa. Antaa Tacxin vielä pölyttyä joulukuun. Ensi vuonna mennään ainakin Joroisilla ja Vichyssä. Nähdään siellä!
Terveisin, Mikko Vekkeli
